Täällä Uusi-Seelanti, kuuleeko....kukaan?

Tiedän. Olen taas laiminlyönyt blogiani, mistä olen saanut pyyhkeitä niin äitiltä kuin veljeltä. Koin pari viikkoa lievän sosiaalisen itsemurhan, sillä olen tehnyt töitä töitä ja töitä. 20 päivää. Putkeen. Seitsemän tunnin päiviä. Poikkeuksena perjantai, jonka vietin kellonympäri töissä. Toisin sanoen olen saanut yksinoikeudella nauttia noin 102 tunnin edestä enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) humaltuneiden asiakkaiden välittömästä seurasta, bumerangina tulevasta asiakaspalautteesta, tiskivuorien jynssäämisestä, vessojen puunaamisesta ja lattioiden kuuraamisesta. Eipähän tarvitse illalla kauaa nukkumattia odotella, koska työpäivän päätteeksi olen taju kankaalla ennen kuin pää on edes tyynyssä.  

Voin kuitenkin ilokseni sanoa, että työnteko kannatti: tein nimittäin uuden aluevaltauksen töissä, toimin nyt myös baarimikkona tarjoilemisen ja blokkaamisen ohella. Lisäksi sain aamutöitä viereisestä motellista, jossa siivoan huoneita pari kertaa viikossa. Tiedän, sana 'työnarkomania' saattaa olla aika monien tuttavien huulilla tätä päivitystä lukiessa, mutta ei hätää; sosiaalinen elämä elää ja voi hyvin, ainakin toistaiseksi. Joten pics or didn't happen, tässä vähän todisteita että muutakin elämää on kuin Splash Bar: 

Tiistai: Kerikeri & the Stone store

Tiistaiaamuna työkaverini Pip vei raskaana olevan tyttärensä ultraäänitutkimukseen Kerikeriin ja tarjosi samalla kyydin minulle ja tytöille. Kerikeri on Paihiaa hieman isompi kaupunki, joka sijaitsee noin 20 minuutin ajomatkan päässä Paihiasta. Lisäksi Kerikerissä on huomattavasti enemmän isoja kauppoja, joten pääsimme pitkästä aikaa tekemään ostoksia. Tosin suurin osa rahoistamme jäi kyllä säästöön, sillä liikkeet jouduttiin sulkemaan yhtäkkisen sähkökatkoksen vuoksi. 

Lisäksi ennen kotiinlähtöä Pip käytti meitä vielä Stone store -nimisessä rakennuksessa, joka on vanhin säilynyt kivirakennus koko Uudessa-Seelannissa. Nykyään Stone Storen sisältä löytyy pienehkö museo, joka toimii samalla matkamuistokauppana, hypisteltävää löytyy laidasta laitaan, vanhoista nauloista ja kukansiemenistä kaikennäköisiin ihastuttaviin nostalgiakamppeisiin. 

Kuva 1. Stone Storen pihalta löytyi onnenlähde, jonne minäkin kävin heittämässä kolikon ja jättämässä ääneenlausumattoman toiveeni. 

Kuva 2. Stone Storen takapihan puutarhasta pääsi suoraan kukkien huumaavan tuoksun keskelle satumaahan.

Kuva 3.&4. Stone store: sisää ja ulkoa

Busy Sunday: sohvasurffaajien kalaretki

Tutustuimme Taijun kanssa couchsurfing-sivuston kautta paikalliseen Leehen, joka vei meidät veneellään kalaan. Kyseessä oli muutenkin tyypilliseen sohvasurffaaja-tyyliin hieman spontaani repäisy: Lee otti meihin yhteyttä aikaisin aamulla, kymmenen minuutin varoitusajalla. Kymmenen minuutin kuluttua seisoimme kuitenkin tienvarressa tähystämässä Leen kuvailemaa valkoista pakettiautoa ja hyppäsimme kyytiin.

Päivä kului oikeastaan varsin leppoisasti tutustuessa Leehen ja hänen kahteen mukanaolleeseen ystävään, kalastellessa, päivää paistatellessa ja delfiinejä katsellessa. Kaikin puolin mainio sunnuntaiaamupäivä koki lopulta tosin keskeytyksen työläisen arjen muistuttaessa itsestään, minun tuli aika palata takaisin omaan kastiini eli Splash Baarin tiskin taakse. Alkava työvuoro ei kuitenkaan kismittänyt minua, sillä saavuin tyylikkäästi Paihia-tyyliin veneellä suoraan töihin. :-D

Keskiviikko: Russell & lonkanvetoa Long Beachilla

Keskiviikkona puolestaan otimme tyttöjen ja uuden skottityökaverimme Deanin ja hänen parhaan ystävänsä Struenin (jota minä olen ensimmäiset kaksi viikkoa kutsunut vahingossa joko Strumiksi tai Stewartiksi...) kanssa lautan Russelliin. Perille saavuttuamme kävimme 4Square-marketissa ostamassa alkoholitonta inkivääriolutta (julkisilla paikoilla ei saa näkyä alkoholia) ja muuta naposteltavaa rannalle. 

Long Beach sijaitsee siis noin kilometrin päässä Russellista ja sinne johtaa melko helppokulkuinen metsäpolku, joka samalla tarjoaa varsin kelvolliset maisemat. 

Joten jälleen yksi aamupäivä ennen töihin menoa kului rattoisasti rannalla lonkkaa vetäessä ja simpukoita keräillessä, aurinkoapalvoessa ja hyvien ystävien kanssa nauraessa. Lisäksi päivän kruunasi se, että menomatkalla ehdimme nähdä ihan vilahdukselta aivan ehdan kiwin! Siis sen linnun, ei hedelmän. 

Vielä loppukevennykseksi tähän postaukseen haluan lisätä kuvan kolmesta raskaan työn raatajasta, meet me and my two roommates:

Kuva 1. Katri afterworkilla, huomaa moderni ja konventioita rikkova Finland goes hobo -tyyli: bourbonia karvalakki päässä, vilttiin kietoutuneena. 

Kuva 2. Taiju noudattaa samaa pukukoodia kuin Katri: vähemmän on enemmän ja viltin kanssa ei voi mennä pieleen. Huomaa myös erehdyttävä yhdennäköisyys Angry birdsien kanssa.

Kuva 3. Sleep one eye open. Ja sitten totta kai viimeisimmäksi mutta myös vähimmäiseksi minä hommissa, jotka Sunnat osaavat parhaiten eli nukkumassa.

Hyviä öitä ja kauniita unia Suomeen, täällä korren kuljettaminen, auringonpalvominen ja samalla myös kaikkien rakkaiden ikävöiminen jatkuu.

Terveisin, Sunna

Ps. Jos minusta ei kuulu vähään aikaan täällä blogissa niin tytöt ovat todennäköisesti lynkanneet minut tuon viimeisen kuvan vuoksi. Kaikista todennäköisimmin olen kyllä töissä. 

Tervetuloa Paihiaan

No niin, sitä ollaan nyt oltu aikalailla tasan kaksi viikkoa täällä Paihiassa, mikä tarkoittaa myös sitä, että olen ollut (jo!) kolme viikkoa poissa Suomesta. Täällä ajantaju katoaa tyystin, tuntuu kuin olisin ollut täällä jo useamman kuukauden ajan. Ehkäpä tämä on sitä sopeutumista. Sekin voi tietenkin vaikuttaa koska elän tavallaan kahdessa eri rinnakkaistodellisuudessa: vaikka olen Uudessa-Seelannissa niin olen edelleen vahvasti kiinni myös Suomen elämässäni. Kuten edellisessä päivityksessänikin, ajattelin myös tämänkertaisessa luottaa kuvien ilmaisuvoimaan - yhden kuvanhan pitäisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Katri näppäsi yllä olevan, vasemmanpuoleisen kuvan Taijusta, joka kuvaa minua ottamassa kuvaa meidän tämänhetkisestä kodista. Saimme siis kuvan mökkerön työn kautta ja jaamme sen 25-vuotiaan englantilaisen Hayleyn kanssa. Tosin muuttohetkellä meillä oli valehtelematta ainakin kolmetuhatta hämähäkkiä kämppiksinä. Sitä melkein pystyi kuvittelemaan olevansa jossakin Pelkokertoimessa, kun aamupalalla veti kylmiä tölkkipapuja, katosta ja vähän joka paikasta roikkuvien rimppakinttujen tuijottaessa. 

Welcome to Paihia. Tämän parin viikon oleskelun aikana Paihia on osoittautunut varsin rauhalliseksi, sopivan pieneksi rantakaupungiksi - ei muistuta lainkaan Laihiaa. Mitä nyt meidän kämpän lämmityksessä on hieman pihistelty, yöt täytyy nukkua makuupussin sisällä, neljän viltin kera. Muuten Paihiasta oikeastaan tulee melko paljon mieleen rakas koti-Inari, täällä asuu suunnilleen 1770 henkeä, mikä on aikalailla puolitoista kertaa Inarin kirkonkylän asukkaiden määrä. Suurinpiirtein kaikki siis tuntevat toisensa. 

Paihiassa on vielä melko hiljaista, koska kesäsesonki on vasta aluillaan. Onneksi kaupunkia ympäröivä, vertaansa vailla oleva luonto tarjoaa kuitenkin täydelliset puitteet elämiselle ja omalle viihtyvyydelle. Lisäksi vasemman alareunan kuva lievittää orastavaa koti-ikävää. Samantien kun näin kuvan saaren, minulla tuli mieleen Inarijärvi ja Ukonkivi! 

Ensimmäinen vapaapäivä vastarannalla sijaitsevassa Russelissa. 

Kuva 1. Sailor Sunna ja Captain Katri todennäköisesti häpäisemässä taas jotakin merkittävää monumenttia. Kuva 2. Taiju hakkasi meidät Bizarre bazar -pelissä. Jälleen kerran. Kuva 3. Minä tähyilen meidän kotirantaan. Kuva 4. Rakkaita terveisiä kotia, ette arvaakaan kuinka teitä kaivataan!

Jos totta puhutaan, niin minä, Katri ja Taiju eletään tällä hetkellä aika kädestä suuhun -elämää. Siinä siis kävi lopulta niin, että päädyimme meidät palkanneen hotellin sporttibaariin ja ravintolaan töihin. Minä työskentelen baarissa, tytöt ravintolan puolella. Kummassakin hommassa työ on melko rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Aloitamme työt yleensä iltapäivästä ja lopetamme myöhään illasta. Elämme minimipalkalla tölkkipapuja ja nuudeleita syöden, emmekä saa edes pitää tippejämme. Lisäksi Paihiassa hintataso on huomattavasti korkeammalla kuin Aucklandissa, mikä on varmaan turismin vaikutusta. Monet sanovat, että kaupungissa tienaisimme paremmin. 

Vaikka työ on rankkaa ja palkkakin voisi olla parempi, niin silti minä mieluummin pysyn Paihiassa kuin että lähtisin jonnekin suurkaupunkiin. Sillä kaikesta huolimatta pidän työstäni. Pidän siitä, että asiakkaat tuntevat minut nimeltä, ja minä tunnen myös heidät. Pidän siitä, että työparini saksalainen Jens aina salaa jättää minulle ruokaa piiloon takahuoneen hyllylle. Pidän siitä, että ihmiset nostavat katseensa kallisarvoisista älypuhelimistaan edes hetkeksi, kun ambulanssi kiitää ohi sireenit vinkuen. Pidän siitä, että kohdattaessa saan naapurilta leveän hymyn ja nyökkäyksen, pelkän välttelevän katseen ja murahduksen sijaan. Minä pidän Paihiasta.

Haleja kotiin,

Sunna