Maanantaiahdistus & vajakit kajakissa

Maanantait. Minä yleensä inhoan maanantaita, mutta viime maanantai oli loistava poikkeus tämän viikon maanantaihin, joka oli muuten aivan hanurista. Viime viikolla minua ja Katria siis lykästi, meillä oli vapaapäivä yhtä aikaa, harvinaista herkkua. Aamulla varhain auringonsäteet kasvoillani herättivät minut, kerrankin olin valveilla koko kylän vielä uinuessa. Aamukävelyllä sain vihdoin hengähtää hetken ilman sitä tohinaa, jonka maanantait ja jättiristeilijät tuovat aina tullessaan.

Aamuisat näkymät kotirannan kukkulalta, huojuvat huvipurret ja horisontissa kajastava auringonnousu, hetki itselle.

Aamukävelyltä saavuttuani ja zen-tilan saavutettuani päätin kuitenkin rikkoa seesteisen aamun taian ja käydä potkimassa unikeko-Katrin hereille, sillä Hayley ja hänen kanssaan samassa talossa asuva englantilainen Hanna kutsuivat meidät kajakkiretkelle heidän kanssaan. 

Olen muuten kokonaan unohtanut kertoa, että minä ja Katri asumme tätä nykyä kahden, Taiju  muutti pois, sillä hän sai töitä Super Liquor -nimisestä marketista ja eräästä hotellista. No, joka tapauksessa tapasimme tytöt kirjaston puistossa, jossa minä ja Katri olimme (taas vaihteeksi) nörttäilemässä ja käyttämässä wifi-yhteyttä, ja lähdimme siitä sitten yhdessä tuumin kajakkivuokraamoon.

Team England ja team Finland lähtövalmiina melomaan.

Vuokrasimme siis kaksi kajakkia, jotka maksoivat kappale  noin 35$ kahdelta tunnilta eli aikaa olisi juuri sopivasti 40 minuutin päässä oleville Haruru-putouksille. Tai näin ainakin kuvittelimme, mutta totta kai meillä tuli taas ne pari muuttujaa: valitsimme nimittäin reitiksemme metsäreitin (kenenköhän idea tämäkin taas oli...) eli siis meloimme vedestä kasvavien puiden joukossa. Tunnin pusikossa pööpöilyn ja parinkymmenen sekä englanniksi että suomeksi lausutun kirosanan jälkeen päätimme valita helpomman reitin ja tehdä samalla palveluksen niin itsellemme kuin luonnolle. Palautimme kajakit tunnin myöhässä, mutta onneksi meille kajakit vuokrannut nainen oli sen verran reilu, ettei perinyt meiltä lisäveloitusta.

Haruru Falls. Lopussa kiitos seisoi, kun vihdoin kuulimme vesiputouksen korviahuumaavan pauhaamisen tämänlaisen näkymän avautuessa silmiemme eteen.

Vajakit kajakissa, kiitokset kuvasta tuntemattomalle herrasmiehelle. Ja kiitos ettet lähtenyt vain melomaan pois ja pöllinyt Katrin puhelinta. Vaikka herrasmies varmaan aavisti että edessä olisi ollut eeppisin takaa-ajo ikinä.

Siinä oli siis viime viikon maanantai, tämän viikon maanantai puolestaan maanantaiseen tapaansa alkoi salakavalasti auringonpaisteella ja palkkatilillä, mutta lopulta muistutta arjen realiteeteistä heittämällä ylävitoset. Naamaan. Jakkaralla. En edes osaa selittää, mikä kaikki tässä maanantaissa meni pieleen, joten tämä kotikutoinen ja Twin Peaks -aiheinen kuva puhukoon puolestaan: 

Maanantai. Ei lisättävää.

Huomista Aucklandin reissua ja parempaa tulevaa maanantaita odotellessa,

Sunna

. 

Tervetuloa Paihiaan

No niin, sitä ollaan nyt oltu aikalailla tasan kaksi viikkoa täällä Paihiassa, mikä tarkoittaa myös sitä, että olen ollut (jo!) kolme viikkoa poissa Suomesta. Täällä ajantaju katoaa tyystin, tuntuu kuin olisin ollut täällä jo useamman kuukauden ajan. Ehkäpä tämä on sitä sopeutumista. Sekin voi tietenkin vaikuttaa koska elän tavallaan kahdessa eri rinnakkaistodellisuudessa: vaikka olen Uudessa-Seelannissa niin olen edelleen vahvasti kiinni myös Suomen elämässäni. Kuten edellisessä päivityksessänikin, ajattelin myös tämänkertaisessa luottaa kuvien ilmaisuvoimaan - yhden kuvanhan pitäisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Katri näppäsi yllä olevan, vasemmanpuoleisen kuvan Taijusta, joka kuvaa minua ottamassa kuvaa meidän tämänhetkisestä kodista. Saimme siis kuvan mökkerön työn kautta ja jaamme sen 25-vuotiaan englantilaisen Hayleyn kanssa. Tosin muuttohetkellä meillä oli valehtelematta ainakin kolmetuhatta hämähäkkiä kämppiksinä. Sitä melkein pystyi kuvittelemaan olevansa jossakin Pelkokertoimessa, kun aamupalalla veti kylmiä tölkkipapuja, katosta ja vähän joka paikasta roikkuvien rimppakinttujen tuijottaessa. 

Welcome to Paihia. Tämän parin viikon oleskelun aikana Paihia on osoittautunut varsin rauhalliseksi, sopivan pieneksi rantakaupungiksi - ei muistuta lainkaan Laihiaa. Mitä nyt meidän kämpän lämmityksessä on hieman pihistelty, yöt täytyy nukkua makuupussin sisällä, neljän viltin kera. Muuten Paihiasta oikeastaan tulee melko paljon mieleen rakas koti-Inari, täällä asuu suunnilleen 1770 henkeä, mikä on aikalailla puolitoista kertaa Inarin kirkonkylän asukkaiden määrä. Suurinpiirtein kaikki siis tuntevat toisensa. 

Paihiassa on vielä melko hiljaista, koska kesäsesonki on vasta aluillaan. Onneksi kaupunkia ympäröivä, vertaansa vailla oleva luonto tarjoaa kuitenkin täydelliset puitteet elämiselle ja omalle viihtyvyydelle. Lisäksi vasemman alareunan kuva lievittää orastavaa koti-ikävää. Samantien kun näin kuvan saaren, minulla tuli mieleen Inarijärvi ja Ukonkivi! 

Ensimmäinen vapaapäivä vastarannalla sijaitsevassa Russelissa. 

Kuva 1. Sailor Sunna ja Captain Katri todennäköisesti häpäisemässä taas jotakin merkittävää monumenttia. Kuva 2. Taiju hakkasi meidät Bizarre bazar -pelissä. Jälleen kerran. Kuva 3. Minä tähyilen meidän kotirantaan. Kuva 4. Rakkaita terveisiä kotia, ette arvaakaan kuinka teitä kaivataan!

Jos totta puhutaan, niin minä, Katri ja Taiju eletään tällä hetkellä aika kädestä suuhun -elämää. Siinä siis kävi lopulta niin, että päädyimme meidät palkanneen hotellin sporttibaariin ja ravintolaan töihin. Minä työskentelen baarissa, tytöt ravintolan puolella. Kummassakin hommassa työ on melko rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Aloitamme työt yleensä iltapäivästä ja lopetamme myöhään illasta. Elämme minimipalkalla tölkkipapuja ja nuudeleita syöden, emmekä saa edes pitää tippejämme. Lisäksi Paihiassa hintataso on huomattavasti korkeammalla kuin Aucklandissa, mikä on varmaan turismin vaikutusta. Monet sanovat, että kaupungissa tienaisimme paremmin. 

Vaikka työ on rankkaa ja palkkakin voisi olla parempi, niin silti minä mieluummin pysyn Paihiassa kuin että lähtisin jonnekin suurkaupunkiin. Sillä kaikesta huolimatta pidän työstäni. Pidän siitä, että asiakkaat tuntevat minut nimeltä, ja minä tunnen myös heidät. Pidän siitä, että työparini saksalainen Jens aina salaa jättää minulle ruokaa piiloon takahuoneen hyllylle. Pidän siitä, että ihmiset nostavat katseensa kallisarvoisista älypuhelimistaan edes hetkeksi, kun ambulanssi kiitää ohi sireenit vinkuen. Pidän siitä, että kohdattaessa saan naapurilta leveän hymyn ja nyökkäyksen, pelkän välttelevän katseen ja murahduksen sijaan. Minä pidän Paihiasta.

Haleja kotiin,

Sunna

Tiistai on toivoa täynnä

Viikko. Alkaa tulla kuluneeksi tasan viikko siitä, kun Katrin ja Taijun kanssa saavuttiin Uuden-Seelannin kamaralle. Nyt, kuusi päivää ja kuusi hostellissa vietettyä yötä ja noin kahtakymmentä työhakemusta myöhemmin (voisin vaikka vannoa että niitä oli 200), pääsen vihdoin sanomaan että MINULLA ON TÖITÄ! Sain siis työpaikan eräästä hotellista aivan pohjoissaaren pohjoisosassa sijaitsevasta rantakaupungista, Paihiasta, jonka nimestä minulla kyllä lähinnä tulee mieleen a. joko Laihia tai b. joku silmäsairaus. Mutta joka tapauksessa minä kyllä olen paljon mieluummin paihialainen kuin joku nuuka laihialainen. Hyviä puolia tässä on myös se, että Taiju on myös siellä töissä. Plussana se, että työpaikan ohella meille kuuluu myös yöpaikka eli nyt ei ole kuin pakata kimpsut ja kampsut ja ottaa linja-auto alle torstaina.

Sitä onkin kyllä tässä moneen kertaan ehtinyt todeta, että on tämä ihmeellinen maa. Minäkin pölähdin tänne kaikesta aivan pihalla kuin lumiukko, mutta silti alle viikossa olen saanut hommattua ystäviä, pankkitilin, uuden puhelinnumeron ja ird-numeron sekä alle päivässä röitä, kuten Uuno Turhapuro asian sanoisi. En toki väitä, että tämä kaikki on sujunut kuin tanssi. Tänäänkin suoraan herättyäni aloin lähetellä työhakemuksia, missä vierähtikin keveät viisi tuntia. Jos meiän huoneessa olisi ikkuna niin olisin varmaan hypännyt siitä. Mökkihöperyys ja orastava Jack Nicholson -bipolaarisuus alkoivat jo liipata melko läheltä, sillä hain töitä IHAN kaikkialta: viinitiloilta, maitofarmeilta, hotelleista ja ravintoloista, jopa kukkienpoiminnasta (jep, sanokaapa muuta/älkää muuta sanoko) ja toimistoista. 

CV:tä ja työhakemuksia rustatessa en käyttänyt näitä kirjoja lähteinäni. Vaikka ois kyllä tehny mieli.

Vaivannäkö kannatti, sain kaksi työhaastattelukutsua ja jopa työpaikan. Toinen työhaastatteluista olisi ollut jonkin sortin markkinointihommia  varten Aucklandissa ja toinen taas Mermaid -nimiseen (äiti, älä pyörry) adult entertainment baariin Wellingtonissa. Ei hätää, kyse olisi ollut ihan kyypparihommista ja vieläpä hyväpalkkaisesta sellaisesta. :-D Vaikka olisin kuinka persaukinen niin minähän en miksikään kurtisaani-ilolintu-ragtime dolliksi ala jo pelkästään sen takia, etten pahempaa klisettä keksi. Ja koska näyttäisin muutenkin varmaan ihan tältä: http://m.youtube.com/watch?v=49EoV50oba0&desktop_uri=%2Fwatch%3Fv%3D49EoV50oba0. 

Työnkuva meille selviääkin sitten viimeistään paikanpäällä jahka ollaan irtauduttu tästä kommuunielämästä Aucklandissa. Toivottavasti se hotelli on kuitenkin vähän eloisampi kuin Stephen Kingin novellin Overlook-hotelli, ettei meiän reissu vahingossakaan pääse poikimaan Hohdolle jatko-osaa. Vaikka Peter Jackson varmasti tekisikin siitä loistavan kiwi-version, joka tahkoisi miljoonia. Sitä en epäile. 

Sen sijaan että oltais jääty tuleen makaamaan niin päätettiinkiin lähteä rannalle makaamaan.