Tervetuloa Paihiaan

No niin, sitä ollaan nyt oltu aikalailla tasan kaksi viikkoa täällä Paihiassa, mikä tarkoittaa myös sitä, että olen ollut (jo!) kolme viikkoa poissa Suomesta. Täällä ajantaju katoaa tyystin, tuntuu kuin olisin ollut täällä jo useamman kuukauden ajan. Ehkäpä tämä on sitä sopeutumista. Sekin voi tietenkin vaikuttaa koska elän tavallaan kahdessa eri rinnakkaistodellisuudessa: vaikka olen Uudessa-Seelannissa niin olen edelleen vahvasti kiinni myös Suomen elämässäni. Kuten edellisessä päivityksessänikin, ajattelin myös tämänkertaisessa luottaa kuvien ilmaisuvoimaan - yhden kuvanhan pitäisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Katri näppäsi yllä olevan, vasemmanpuoleisen kuvan Taijusta, joka kuvaa minua ottamassa kuvaa meidän tämänhetkisestä kodista. Saimme siis kuvan mökkerön työn kautta ja jaamme sen 25-vuotiaan englantilaisen Hayleyn kanssa. Tosin muuttohetkellä meillä oli valehtelematta ainakin kolmetuhatta hämähäkkiä kämppiksinä. Sitä melkein pystyi kuvittelemaan olevansa jossakin Pelkokertoimessa, kun aamupalalla veti kylmiä tölkkipapuja, katosta ja vähän joka paikasta roikkuvien rimppakinttujen tuijottaessa. 

Welcome to Paihia. Tämän parin viikon oleskelun aikana Paihia on osoittautunut varsin rauhalliseksi, sopivan pieneksi rantakaupungiksi - ei muistuta lainkaan Laihiaa. Mitä nyt meidän kämpän lämmityksessä on hieman pihistelty, yöt täytyy nukkua makuupussin sisällä, neljän viltin kera. Muuten Paihiasta oikeastaan tulee melko paljon mieleen rakas koti-Inari, täällä asuu suunnilleen 1770 henkeä, mikä on aikalailla puolitoista kertaa Inarin kirkonkylän asukkaiden määrä. Suurinpiirtein kaikki siis tuntevat toisensa. 

Paihiassa on vielä melko hiljaista, koska kesäsesonki on vasta aluillaan. Onneksi kaupunkia ympäröivä, vertaansa vailla oleva luonto tarjoaa kuitenkin täydelliset puitteet elämiselle ja omalle viihtyvyydelle. Lisäksi vasemman alareunan kuva lievittää orastavaa koti-ikävää. Samantien kun näin kuvan saaren, minulla tuli mieleen Inarijärvi ja Ukonkivi! 

Ensimmäinen vapaapäivä vastarannalla sijaitsevassa Russelissa. 

Kuva 1. Sailor Sunna ja Captain Katri todennäköisesti häpäisemässä taas jotakin merkittävää monumenttia. Kuva 2. Taiju hakkasi meidät Bizarre bazar -pelissä. Jälleen kerran. Kuva 3. Minä tähyilen meidän kotirantaan. Kuva 4. Rakkaita terveisiä kotia, ette arvaakaan kuinka teitä kaivataan!

Jos totta puhutaan, niin minä, Katri ja Taiju eletään tällä hetkellä aika kädestä suuhun -elämää. Siinä siis kävi lopulta niin, että päädyimme meidät palkanneen hotellin sporttibaariin ja ravintolaan töihin. Minä työskentelen baarissa, tytöt ravintolan puolella. Kummassakin hommassa työ on melko rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Aloitamme työt yleensä iltapäivästä ja lopetamme myöhään illasta. Elämme minimipalkalla tölkkipapuja ja nuudeleita syöden, emmekä saa edes pitää tippejämme. Lisäksi Paihiassa hintataso on huomattavasti korkeammalla kuin Aucklandissa, mikä on varmaan turismin vaikutusta. Monet sanovat, että kaupungissa tienaisimme paremmin. 

Vaikka työ on rankkaa ja palkkakin voisi olla parempi, niin silti minä mieluummin pysyn Paihiassa kuin että lähtisin jonnekin suurkaupunkiin. Sillä kaikesta huolimatta pidän työstäni. Pidän siitä, että asiakkaat tuntevat minut nimeltä, ja minä tunnen myös heidät. Pidän siitä, että työparini saksalainen Jens aina salaa jättää minulle ruokaa piiloon takahuoneen hyllylle. Pidän siitä, että ihmiset nostavat katseensa kallisarvoisista älypuhelimistaan edes hetkeksi, kun ambulanssi kiitää ohi sireenit vinkuen. Pidän siitä, että kohdattaessa saan naapurilta leveän hymyn ja nyökkäyksen, pelkän välttelevän katseen ja murahduksen sijaan. Minä pidän Paihiasta.

Haleja kotiin,

Sunna