Maanantaiahdistus & vajakit kajakissa

Maanantait. Minä yleensä inhoan maanantaita, mutta viime maanantai oli loistava poikkeus tämän viikon maanantaihin, joka oli muuten aivan hanurista. Viime viikolla minua ja Katria siis lykästi, meillä oli vapaapäivä yhtä aikaa, harvinaista herkkua. Aamulla varhain auringonsäteet kasvoillani herättivät minut, kerrankin olin valveilla koko kylän vielä uinuessa. Aamukävelyllä sain vihdoin hengähtää hetken ilman sitä tohinaa, jonka maanantait ja jättiristeilijät tuovat aina tullessaan.

Aamuisat näkymät kotirannan kukkulalta, huojuvat huvipurret ja horisontissa kajastava auringonnousu, hetki itselle.

Aamukävelyltä saavuttuani ja zen-tilan saavutettuani päätin kuitenkin rikkoa seesteisen aamun taian ja käydä potkimassa unikeko-Katrin hereille, sillä Hayley ja hänen kanssaan samassa talossa asuva englantilainen Hanna kutsuivat meidät kajakkiretkelle heidän kanssaan. 

Olen muuten kokonaan unohtanut kertoa, että minä ja Katri asumme tätä nykyä kahden, Taiju  muutti pois, sillä hän sai töitä Super Liquor -nimisestä marketista ja eräästä hotellista. No, joka tapauksessa tapasimme tytöt kirjaston puistossa, jossa minä ja Katri olimme (taas vaihteeksi) nörttäilemässä ja käyttämässä wifi-yhteyttä, ja lähdimme siitä sitten yhdessä tuumin kajakkivuokraamoon.

Team England ja team Finland lähtövalmiina melomaan.

Vuokrasimme siis kaksi kajakkia, jotka maksoivat kappale  noin 35$ kahdelta tunnilta eli aikaa olisi juuri sopivasti 40 minuutin päässä oleville Haruru-putouksille. Tai näin ainakin kuvittelimme, mutta totta kai meillä tuli taas ne pari muuttujaa: valitsimme nimittäin reitiksemme metsäreitin (kenenköhän idea tämäkin taas oli...) eli siis meloimme vedestä kasvavien puiden joukossa. Tunnin pusikossa pööpöilyn ja parinkymmenen sekä englanniksi että suomeksi lausutun kirosanan jälkeen päätimme valita helpomman reitin ja tehdä samalla palveluksen niin itsellemme kuin luonnolle. Palautimme kajakit tunnin myöhässä, mutta onneksi meille kajakit vuokrannut nainen oli sen verran reilu, ettei perinyt meiltä lisäveloitusta.

Haruru Falls. Lopussa kiitos seisoi, kun vihdoin kuulimme vesiputouksen korviahuumaavan pauhaamisen tämänlaisen näkymän avautuessa silmiemme eteen.

Vajakit kajakissa, kiitokset kuvasta tuntemattomalle herrasmiehelle. Ja kiitos ettet lähtenyt vain melomaan pois ja pöllinyt Katrin puhelinta. Vaikka herrasmies varmaan aavisti että edessä olisi ollut eeppisin takaa-ajo ikinä.

Siinä oli siis viime viikon maanantai, tämän viikon maanantai puolestaan maanantaiseen tapaansa alkoi salakavalasti auringonpaisteella ja palkkatilillä, mutta lopulta muistutta arjen realiteeteistä heittämällä ylävitoset. Naamaan. Jakkaralla. En edes osaa selittää, mikä kaikki tässä maanantaissa meni pieleen, joten tämä kotikutoinen ja Twin Peaks -aiheinen kuva puhukoon puolestaan: 

Maanantai. Ei lisättävää.

Huomista Aucklandin reissua ja parempaa tulevaa maanantaita odotellessa,

Sunna

. 

Täällä Uusi-Seelanti, kuuleeko....kukaan?

Tiedän. Olen taas laiminlyönyt blogiani, mistä olen saanut pyyhkeitä niin äitiltä kuin veljeltä. Koin pari viikkoa lievän sosiaalisen itsemurhan, sillä olen tehnyt töitä töitä ja töitä. 20 päivää. Putkeen. Seitsemän tunnin päiviä. Poikkeuksena perjantai, jonka vietin kellonympäri töissä. Toisin sanoen olen saanut yksinoikeudella nauttia noin 102 tunnin edestä enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) humaltuneiden asiakkaiden välittömästä seurasta, bumerangina tulevasta asiakaspalautteesta, tiskivuorien jynssäämisestä, vessojen puunaamisesta ja lattioiden kuuraamisesta. Eipähän tarvitse illalla kauaa nukkumattia odotella, koska työpäivän päätteeksi olen taju kankaalla ennen kuin pää on edes tyynyssä.  

Voin kuitenkin ilokseni sanoa, että työnteko kannatti: tein nimittäin uuden aluevaltauksen töissä, toimin nyt myös baarimikkona tarjoilemisen ja blokkaamisen ohella. Lisäksi sain aamutöitä viereisestä motellista, jossa siivoan huoneita pari kertaa viikossa. Tiedän, sana 'työnarkomania' saattaa olla aika monien tuttavien huulilla tätä päivitystä lukiessa, mutta ei hätää; sosiaalinen elämä elää ja voi hyvin, ainakin toistaiseksi. Joten pics or didn't happen, tässä vähän todisteita että muutakin elämää on kuin Splash Bar: 

Tiistai: Kerikeri & the Stone store

Tiistaiaamuna työkaverini Pip vei raskaana olevan tyttärensä ultraäänitutkimukseen Kerikeriin ja tarjosi samalla kyydin minulle ja tytöille. Kerikeri on Paihiaa hieman isompi kaupunki, joka sijaitsee noin 20 minuutin ajomatkan päässä Paihiasta. Lisäksi Kerikerissä on huomattavasti enemmän isoja kauppoja, joten pääsimme pitkästä aikaa tekemään ostoksia. Tosin suurin osa rahoistamme jäi kyllä säästöön, sillä liikkeet jouduttiin sulkemaan yhtäkkisen sähkökatkoksen vuoksi. 

Lisäksi ennen kotiinlähtöä Pip käytti meitä vielä Stone store -nimisessä rakennuksessa, joka on vanhin säilynyt kivirakennus koko Uudessa-Seelannissa. Nykyään Stone Storen sisältä löytyy pienehkö museo, joka toimii samalla matkamuistokauppana, hypisteltävää löytyy laidasta laitaan, vanhoista nauloista ja kukansiemenistä kaikennäköisiin ihastuttaviin nostalgiakamppeisiin. 

Kuva 1. Stone Storen pihalta löytyi onnenlähde, jonne minäkin kävin heittämässä kolikon ja jättämässä ääneenlausumattoman toiveeni. 

Kuva 2. Stone Storen takapihan puutarhasta pääsi suoraan kukkien huumaavan tuoksun keskelle satumaahan.

Kuva 3.&4. Stone store: sisää ja ulkoa

Busy Sunday: sohvasurffaajien kalaretki

Tutustuimme Taijun kanssa couchsurfing-sivuston kautta paikalliseen Leehen, joka vei meidät veneellään kalaan. Kyseessä oli muutenkin tyypilliseen sohvasurffaaja-tyyliin hieman spontaani repäisy: Lee otti meihin yhteyttä aikaisin aamulla, kymmenen minuutin varoitusajalla. Kymmenen minuutin kuluttua seisoimme kuitenkin tienvarressa tähystämässä Leen kuvailemaa valkoista pakettiautoa ja hyppäsimme kyytiin.

Päivä kului oikeastaan varsin leppoisasti tutustuessa Leehen ja hänen kahteen mukanaolleeseen ystävään, kalastellessa, päivää paistatellessa ja delfiinejä katsellessa. Kaikin puolin mainio sunnuntaiaamupäivä koki lopulta tosin keskeytyksen työläisen arjen muistuttaessa itsestään, minun tuli aika palata takaisin omaan kastiini eli Splash Baarin tiskin taakse. Alkava työvuoro ei kuitenkaan kismittänyt minua, sillä saavuin tyylikkäästi Paihia-tyyliin veneellä suoraan töihin. :-D

Keskiviikko: Russell & lonkanvetoa Long Beachilla

Keskiviikkona puolestaan otimme tyttöjen ja uuden skottityökaverimme Deanin ja hänen parhaan ystävänsä Struenin (jota minä olen ensimmäiset kaksi viikkoa kutsunut vahingossa joko Strumiksi tai Stewartiksi...) kanssa lautan Russelliin. Perille saavuttuamme kävimme 4Square-marketissa ostamassa alkoholitonta inkivääriolutta (julkisilla paikoilla ei saa näkyä alkoholia) ja muuta naposteltavaa rannalle. 

Long Beach sijaitsee siis noin kilometrin päässä Russellista ja sinne johtaa melko helppokulkuinen metsäpolku, joka samalla tarjoaa varsin kelvolliset maisemat. 

Joten jälleen yksi aamupäivä ennen töihin menoa kului rattoisasti rannalla lonkkaa vetäessä ja simpukoita keräillessä, aurinkoapalvoessa ja hyvien ystävien kanssa nauraessa. Lisäksi päivän kruunasi se, että menomatkalla ehdimme nähdä ihan vilahdukselta aivan ehdan kiwin! Siis sen linnun, ei hedelmän. 

Vielä loppukevennykseksi tähän postaukseen haluan lisätä kuvan kolmesta raskaan työn raatajasta, meet me and my two roommates:

Kuva 1. Katri afterworkilla, huomaa moderni ja konventioita rikkova Finland goes hobo -tyyli: bourbonia karvalakki päässä, vilttiin kietoutuneena. 

Kuva 2. Taiju noudattaa samaa pukukoodia kuin Katri: vähemmän on enemmän ja viltin kanssa ei voi mennä pieleen. Huomaa myös erehdyttävä yhdennäköisyys Angry birdsien kanssa.

Kuva 3. Sleep one eye open. Ja sitten totta kai viimeisimmäksi mutta myös vähimmäiseksi minä hommissa, jotka Sunnat osaavat parhaiten eli nukkumassa.

Hyviä öitä ja kauniita unia Suomeen, täällä korren kuljettaminen, auringonpalvominen ja samalla myös kaikkien rakkaiden ikävöiminen jatkuu.

Terveisin, Sunna

Ps. Jos minusta ei kuulu vähään aikaan täällä blogissa niin tytöt ovat todennäköisesti lynkanneet minut tuon viimeisen kuvan vuoksi. Kaikista todennäköisimmin olen kyllä töissä. 

Tervetuloa Paihiaan

No niin, sitä ollaan nyt oltu aikalailla tasan kaksi viikkoa täällä Paihiassa, mikä tarkoittaa myös sitä, että olen ollut (jo!) kolme viikkoa poissa Suomesta. Täällä ajantaju katoaa tyystin, tuntuu kuin olisin ollut täällä jo useamman kuukauden ajan. Ehkäpä tämä on sitä sopeutumista. Sekin voi tietenkin vaikuttaa koska elän tavallaan kahdessa eri rinnakkaistodellisuudessa: vaikka olen Uudessa-Seelannissa niin olen edelleen vahvasti kiinni myös Suomen elämässäni. Kuten edellisessä päivityksessänikin, ajattelin myös tämänkertaisessa luottaa kuvien ilmaisuvoimaan - yhden kuvanhan pitäisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Katri näppäsi yllä olevan, vasemmanpuoleisen kuvan Taijusta, joka kuvaa minua ottamassa kuvaa meidän tämänhetkisestä kodista. Saimme siis kuvan mökkerön työn kautta ja jaamme sen 25-vuotiaan englantilaisen Hayleyn kanssa. Tosin muuttohetkellä meillä oli valehtelematta ainakin kolmetuhatta hämähäkkiä kämppiksinä. Sitä melkein pystyi kuvittelemaan olevansa jossakin Pelkokertoimessa, kun aamupalalla veti kylmiä tölkkipapuja, katosta ja vähän joka paikasta roikkuvien rimppakinttujen tuijottaessa. 

Welcome to Paihia. Tämän parin viikon oleskelun aikana Paihia on osoittautunut varsin rauhalliseksi, sopivan pieneksi rantakaupungiksi - ei muistuta lainkaan Laihiaa. Mitä nyt meidän kämpän lämmityksessä on hieman pihistelty, yöt täytyy nukkua makuupussin sisällä, neljän viltin kera. Muuten Paihiasta oikeastaan tulee melko paljon mieleen rakas koti-Inari, täällä asuu suunnilleen 1770 henkeä, mikä on aikalailla puolitoista kertaa Inarin kirkonkylän asukkaiden määrä. Suurinpiirtein kaikki siis tuntevat toisensa. 

Paihiassa on vielä melko hiljaista, koska kesäsesonki on vasta aluillaan. Onneksi kaupunkia ympäröivä, vertaansa vailla oleva luonto tarjoaa kuitenkin täydelliset puitteet elämiselle ja omalle viihtyvyydelle. Lisäksi vasemman alareunan kuva lievittää orastavaa koti-ikävää. Samantien kun näin kuvan saaren, minulla tuli mieleen Inarijärvi ja Ukonkivi! 

Ensimmäinen vapaapäivä vastarannalla sijaitsevassa Russelissa. 

Kuva 1. Sailor Sunna ja Captain Katri todennäköisesti häpäisemässä taas jotakin merkittävää monumenttia. Kuva 2. Taiju hakkasi meidät Bizarre bazar -pelissä. Jälleen kerran. Kuva 3. Minä tähyilen meidän kotirantaan. Kuva 4. Rakkaita terveisiä kotia, ette arvaakaan kuinka teitä kaivataan!

Jos totta puhutaan, niin minä, Katri ja Taiju eletään tällä hetkellä aika kädestä suuhun -elämää. Siinä siis kävi lopulta niin, että päädyimme meidät palkanneen hotellin sporttibaariin ja ravintolaan töihin. Minä työskentelen baarissa, tytöt ravintolan puolella. Kummassakin hommassa työ on melko rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Aloitamme työt yleensä iltapäivästä ja lopetamme myöhään illasta. Elämme minimipalkalla tölkkipapuja ja nuudeleita syöden, emmekä saa edes pitää tippejämme. Lisäksi Paihiassa hintataso on huomattavasti korkeammalla kuin Aucklandissa, mikä on varmaan turismin vaikutusta. Monet sanovat, että kaupungissa tienaisimme paremmin. 

Vaikka työ on rankkaa ja palkkakin voisi olla parempi, niin silti minä mieluummin pysyn Paihiassa kuin että lähtisin jonnekin suurkaupunkiin. Sillä kaikesta huolimatta pidän työstäni. Pidän siitä, että asiakkaat tuntevat minut nimeltä, ja minä tunnen myös heidät. Pidän siitä, että työparini saksalainen Jens aina salaa jättää minulle ruokaa piiloon takahuoneen hyllylle. Pidän siitä, että ihmiset nostavat katseensa kallisarvoisista älypuhelimistaan edes hetkeksi, kun ambulanssi kiitää ohi sireenit vinkuen. Pidän siitä, että kohdattaessa saan naapurilta leveän hymyn ja nyökkäyksen, pelkän välttelevän katseen ja murahduksen sijaan. Minä pidän Paihiasta.

Haleja kotiin,

Sunna

Jesus is coming, look busy

Istun tällä hetkellä linja-autossa matkalla kohti Paihiaa jättäen taakseni Aucklandin ja ne seitsemän loistavaa päivää, jotka siellä vietin. Viikko on lyhyt aika, mutta silti kovin paljon on ehtinyt tapahtua, minkä vuoksi ajattelin kertoa kuulumiseni kuvin: 

Kuva 1. Hongkongin lentokentällä Starbucksin kahvia siemailen Aucklandin jatkolentoa odotellen. 

 

Kuva 2. Jo heti ensimmäisenä iltana tavattiin nämä sympaattiset laamakaverit. Minä annoin niille nimeksi Lihku ja Doaivu eli suomeksi Onni ja Toivo. 

Kuva 3. Sushia iltapalaksi Umi sushissa. Tai oikeastaan aikalailla sushia aamupalaksi, välipalaksi, päivälliseksi, illalliseksi ja ilta- ja yöpalaksi, koska se on täällä niin halpaa, 60 senttiä/pala. Kaiken kukkuraksi sushikojuja löytyy miltei joka kulman takaa, mikä johtunee siitä, että noin 10 prosenttia Aucklandin asukkaista on aasialaisia. 

Kuva 4. Matkalla Takapuna beachille. Vitalis on meidän hovikuskina. 

Reipas maanantai: minä ja Taiju kumpikin lähettiin juoksemaan eriteitse, mutta lopulta lenkkipolkumme päätyivätkin sattumalta yhteen kauniissa Albertin puistossa.

Kuva 1. Ainakin yksi Uuteen-Seelantiin liittyvä väite jos toinenkin on kumottu: täällä elämä ei ole kovin kallista, korkeintaan ihmishenki on kallis. Ostin kuvan lenkkarit the Warehouse -nimisestä tavaratalosta ja maksoin niistä vaivaiset 13 euroa (noin). 

Kuva 2. Minä seikkailemassa Aucklandin lähiöissä Katrin ja Taijun kanssa. Lisäksi seurueemme vahvuuteen laskettiin uudet ystävämme Patrick aka the Manly Man ja Vitali aka Sauna-Jorma aka Vitalis. 

Kuva 3. Leppoisa sunnuntai Takapuna beachilla, joka on alle 30 minuutin ajomatkan päässä Aucklandista. Kameralle tallentui kolme apinaa, jotka epäilemättä ovat suomalaista lajiketta, on sen verran kalpeat kintut. Toistaiseksi. 

Kuva 4. Let's blog some shit. Aivan meidän hostellin lähettyvillä oli Typo-niminen kauppa, jossa oli kaikkea ihanaa tilpehööriä. Rahat kuitenkin jäivät lompakkoon lepäämään, koska en osannut valita niistä kaikista ihanuuksista, joten en ostanut mitään. Äiti, nyt voit olla ylpeä!

Kuva 1. Saanko esitellä: Taijun varvassandaalit, at your service. 

Kuva 2. Lenkillä näppäsin kuvan Albertin puiston vierestä. Ei muuten meinannut tulla lenkkeilystä yhtikäs mitään, koska koko ajan piti pysähtyä kuvaamaan maisemia. :-D Huomasin tosin tässä bussissa istuskellessani ja henkeäsalpaavia, ohikiitäviä maisemia katsellessani, että nämä maisemat tallentuvat parhaiten omille verkkokalvoille. Mielelläni istun täällä bussin taaimmaisessa penkkirivissä maisemia pää pyörällä ihaillen: nyt ei haittaa edes se matkapahoinvointi, josta kärsin hyvin usein. 

Kuva 3. Takapuna beachin simpukat. Halusin muistoksi ottaa kuvan etualalla olevasta kotilosta, sillä minulla ei ollut sydäntä ottaa kyseistä simpukkaa mukaani, se kun näytti olevan jo jonkun koti.

Kuva 4. Iloiset reissaajat ensimmäisenä päivänä Aucklandissa. Taustalla ollut 'Keep calm and eat hot dogs' -kyltti, joka oikeastaan oli koko kuvan pääpointti, sitten rajautui ulkopuolelle. 

Lopuksi vielä mainittakoon, että olen totta kai taas tapani mukaan ehtinyt säheltää, mutta tällä kertaa onneksi kyseessä oli 'läheltä piti' -tapaus. Olin nimittäin kirjoittanut ansioluettelooni, että "I'm a enthusiastic introvert", tarkoituksenani oli siis sanoa extrovert. Tarkka oikoluku ennen hakemusten lähetystä kuitenkin pelasti kommellukselta ja todennäköisesti myös työttömäksi jäämiseltä. Vaikka totta se iloinen säteilykin voi olla sisäistä kuten kauneuskin. 

Mutta säheltäminen ja kommellukset jatkukoon, onpahan taas jotakin uutta opittavaa ja kerrottavaa. Eikä myöskään aika käy pitkäksi, kun pidän itseni kiireisenä. Kuten Johnny English -leffan valearkkipiispan tatuointikin sen sanoo: Jesus is coming, look busy. Haleja ja pusuja kotipalkisille, täällä isän kehoituksesta pidetään lippu kädessä ja salkku korkealla!

Tiistai on toivoa täynnä

Viikko. Alkaa tulla kuluneeksi tasan viikko siitä, kun Katrin ja Taijun kanssa saavuttiin Uuden-Seelannin kamaralle. Nyt, kuusi päivää ja kuusi hostellissa vietettyä yötä ja noin kahtakymmentä työhakemusta myöhemmin (voisin vaikka vannoa että niitä oli 200), pääsen vihdoin sanomaan että MINULLA ON TÖITÄ! Sain siis työpaikan eräästä hotellista aivan pohjoissaaren pohjoisosassa sijaitsevasta rantakaupungista, Paihiasta, jonka nimestä minulla kyllä lähinnä tulee mieleen a. joko Laihia tai b. joku silmäsairaus. Mutta joka tapauksessa minä kyllä olen paljon mieluummin paihialainen kuin joku nuuka laihialainen. Hyviä puolia tässä on myös se, että Taiju on myös siellä töissä. Plussana se, että työpaikan ohella meille kuuluu myös yöpaikka eli nyt ei ole kuin pakata kimpsut ja kampsut ja ottaa linja-auto alle torstaina.

Sitä onkin kyllä tässä moneen kertaan ehtinyt todeta, että on tämä ihmeellinen maa. Minäkin pölähdin tänne kaikesta aivan pihalla kuin lumiukko, mutta silti alle viikossa olen saanut hommattua ystäviä, pankkitilin, uuden puhelinnumeron ja ird-numeron sekä alle päivässä röitä, kuten Uuno Turhapuro asian sanoisi. En toki väitä, että tämä kaikki on sujunut kuin tanssi. Tänäänkin suoraan herättyäni aloin lähetellä työhakemuksia, missä vierähtikin keveät viisi tuntia. Jos meiän huoneessa olisi ikkuna niin olisin varmaan hypännyt siitä. Mökkihöperyys ja orastava Jack Nicholson -bipolaarisuus alkoivat jo liipata melko läheltä, sillä hain töitä IHAN kaikkialta: viinitiloilta, maitofarmeilta, hotelleista ja ravintoloista, jopa kukkienpoiminnasta (jep, sanokaapa muuta/älkää muuta sanoko) ja toimistoista. 

CV:tä ja työhakemuksia rustatessa en käyttänyt näitä kirjoja lähteinäni. Vaikka ois kyllä tehny mieli.

Vaivannäkö kannatti, sain kaksi työhaastattelukutsua ja jopa työpaikan. Toinen työhaastatteluista olisi ollut jonkin sortin markkinointihommia  varten Aucklandissa ja toinen taas Mermaid -nimiseen (äiti, älä pyörry) adult entertainment baariin Wellingtonissa. Ei hätää, kyse olisi ollut ihan kyypparihommista ja vieläpä hyväpalkkaisesta sellaisesta. :-D Vaikka olisin kuinka persaukinen niin minähän en miksikään kurtisaani-ilolintu-ragtime dolliksi ala jo pelkästään sen takia, etten pahempaa klisettä keksi. Ja koska näyttäisin muutenkin varmaan ihan tältä: http://m.youtube.com/watch?v=49EoV50oba0&desktop_uri=%2Fwatch%3Fv%3D49EoV50oba0. 

Työnkuva meille selviääkin sitten viimeistään paikanpäällä jahka ollaan irtauduttu tästä kommuunielämästä Aucklandissa. Toivottavasti se hotelli on kuitenkin vähän eloisampi kuin Stephen Kingin novellin Overlook-hotelli, ettei meiän reissu vahingossakaan pääse poikimaan Hohdolle jatko-osaa. Vaikka Peter Jackson varmasti tekisikin siitä loistavan kiwi-version, joka tahkoisi miljoonia. Sitä en epäile. 

Sen sijaan että oltais jääty tuleen makaamaan niin päätettiinkiin lähteä rannalle makaamaan. 

The eagle has landed

"Jos otan vielä yhdenkin askeleen, olen kauempana kotoa kuin koskaan". Kutakuinkin näin kuuluu yksi Sean Astinin esittämän Samvais Gamgin repliikeistä Taru Sormusten Herrasta -trilogian ensimmäisessä osassa. Neljä vuorokautta sitten kävin itsekin läpi samanlaisia ajatuksia Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun kannoin 75-litraista rinkkaani lähtöselvitystiskille mukanani kaksi kaveria, Taiju ja Katri, ja kädessäni meno-paluulippu Uuteen-Seelantiin, paluupäivämääränä ensi vuoden juhannus.

Nyt sitten olenkin kerta heitolla vaihtanut Suomen syysmaiseman vilkkaaseen ja keväiseen Aucklandiin, joka on noin 405 000 hengen asuttama rannikkokaupunki Uuden-Seelannin pohjoissaarella. Tämänhetkinen olinpaikkani sijaitsee Aucklandin reppureissaajien keskuksessa, BASE-hostellissa, jossa jaan metallisilla kerrossängyillä varustetun dorm-huoneen Katrin ja viiden muun reppureissaajan kanssa. Taiju on ainakin vielä toistaiseksi eri huoneessa, koska kaikki huoneet ovat täyteen buukattuja perjantaina esiintyvän Beyoncén vuoksi. On ollut hauska huomata kuinka samanhenkisiä, mutta silti täysin erilaisia ihmisiä täällä punkkaa. Esimerkiksi minun ja Katrin huoneessa asuu tällä hetkellä kanadalainen reissaajatyttö, omissa oloissaan viihtyvä belgialainen, kaksi englantilaista pukumiestä, jotka työskentelevät energiayhtiössä, ja hieman (paljon) kaheli kiwi-baarimikko-koomikko. Tosin minun ja muiden huonetovereiden mielestä jälkimmäistä hän on korkeintaan osa-aikaisesti... Erilaisuudesta huolimatta kaikki tulevat hyvin juttuun. 

Vaikka olemmekin maassa vasta toista päivää, tuntuu, että sopeutuminen on lähtenyt hyvin käyntiin eikä kulttuurishokista ole vielä tiedon häivääkään. Ihmisten jatkuva yställisyys ja avuliaisuus jaksavat kerta toisensa jälkeen hämmästyttää, enkä pidä sitä yhtään pahana. Esimerkkinä mainittakoon uusi tuttavuus, Children of Bodomia fanittava israelilainen Idan, kehen tutustuin tyttöjen kanssa hostellin yhteisissä oleskelutiloissa, huojuvan tornin merkeissä. Idan sanoi voivansa järjestää meille kaikille kolmelle töitä farmilta ja hän myös näytti meille kaupungin edullisimmat kaupat. Lisäksi hän myös auttoi minua ja tyttöjä avaamaan ne paljon puhutut ulkomaalaiset pankkitilit ja postittamaan hakemukset ird-numeroa varten. Tälläisina hetkinä sitä oikein tajuaa, miksi tuolla bisnesmaailmassa ja muuallakin keuhkotaan verkostoitumisen tärkeydestä.

Täällä BASE-hostellissa suurin osa ihmisistä on ulkomailta tulleita, etsimässä töitä ja hakoteillä - kuten minä, Katri ja Taiju, mikä oikeastaan luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja solidaarisuutta. Kukaan ei tiedä elämästään seuraavaa paria päivää pitemmälle, mutta sillä verukkeella onkin helpompi lähestyä muita. Meillä ei ole sunnuntain jälkeen tiedossa yöpaikkaa ja työtkin on vielä saamatta, mutta pitää vain luottaa, että asiat järjestyvät omalla painollaan. 

Mutta sen minä ainakin tiiän, että lähen nyt nukkumaan pois tätä jäätävää jet lagia, joka ironista kyllä tuli siitä, koska nukuin kaikilla lennoilla niin hyvin, että viime yönä sitten ei sitten uni tullut miltei ollenkaan. Eli kauniita unia ja näkemisiin, vaikkei nähtäiskään ku nahkurin orrella paripuolisaappaina!