Tervetuloa Paihiaan

No niin, sitä ollaan nyt oltu aikalailla tasan kaksi viikkoa täällä Paihiassa, mikä tarkoittaa myös sitä, että olen ollut (jo!) kolme viikkoa poissa Suomesta. Täällä ajantaju katoaa tyystin, tuntuu kuin olisin ollut täällä jo useamman kuukauden ajan. Ehkäpä tämä on sitä sopeutumista. Sekin voi tietenkin vaikuttaa koska elän tavallaan kahdessa eri rinnakkaistodellisuudessa: vaikka olen Uudessa-Seelannissa niin olen edelleen vahvasti kiinni myös Suomen elämässäni. Kuten edellisessä päivityksessänikin, ajattelin myös tämänkertaisessa luottaa kuvien ilmaisuvoimaan - yhden kuvanhan pitäisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Katri näppäsi yllä olevan, vasemmanpuoleisen kuvan Taijusta, joka kuvaa minua ottamassa kuvaa meidän tämänhetkisestä kodista. Saimme siis kuvan mökkerön työn kautta ja jaamme sen 25-vuotiaan englantilaisen Hayleyn kanssa. Tosin muuttohetkellä meillä oli valehtelematta ainakin kolmetuhatta hämähäkkiä kämppiksinä. Sitä melkein pystyi kuvittelemaan olevansa jossakin Pelkokertoimessa, kun aamupalalla veti kylmiä tölkkipapuja, katosta ja vähän joka paikasta roikkuvien rimppakinttujen tuijottaessa. 

Welcome to Paihia. Tämän parin viikon oleskelun aikana Paihia on osoittautunut varsin rauhalliseksi, sopivan pieneksi rantakaupungiksi - ei muistuta lainkaan Laihiaa. Mitä nyt meidän kämpän lämmityksessä on hieman pihistelty, yöt täytyy nukkua makuupussin sisällä, neljän viltin kera. Muuten Paihiasta oikeastaan tulee melko paljon mieleen rakas koti-Inari, täällä asuu suunnilleen 1770 henkeä, mikä on aikalailla puolitoista kertaa Inarin kirkonkylän asukkaiden määrä. Suurinpiirtein kaikki siis tuntevat toisensa. 

Paihiassa on vielä melko hiljaista, koska kesäsesonki on vasta aluillaan. Onneksi kaupunkia ympäröivä, vertaansa vailla oleva luonto tarjoaa kuitenkin täydelliset puitteet elämiselle ja omalle viihtyvyydelle. Lisäksi vasemman alareunan kuva lievittää orastavaa koti-ikävää. Samantien kun näin kuvan saaren, minulla tuli mieleen Inarijärvi ja Ukonkivi! 

Ensimmäinen vapaapäivä vastarannalla sijaitsevassa Russelissa. 

Kuva 1. Sailor Sunna ja Captain Katri todennäköisesti häpäisemässä taas jotakin merkittävää monumenttia. Kuva 2. Taiju hakkasi meidät Bizarre bazar -pelissä. Jälleen kerran. Kuva 3. Minä tähyilen meidän kotirantaan. Kuva 4. Rakkaita terveisiä kotia, ette arvaakaan kuinka teitä kaivataan!

Jos totta puhutaan, niin minä, Katri ja Taiju eletään tällä hetkellä aika kädestä suuhun -elämää. Siinä siis kävi lopulta niin, että päädyimme meidät palkanneen hotellin sporttibaariin ja ravintolaan töihin. Minä työskentelen baarissa, tytöt ravintolan puolella. Kummassakin hommassa työ on melko rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Aloitamme työt yleensä iltapäivästä ja lopetamme myöhään illasta. Elämme minimipalkalla tölkkipapuja ja nuudeleita syöden, emmekä saa edes pitää tippejämme. Lisäksi Paihiassa hintataso on huomattavasti korkeammalla kuin Aucklandissa, mikä on varmaan turismin vaikutusta. Monet sanovat, että kaupungissa tienaisimme paremmin. 

Vaikka työ on rankkaa ja palkkakin voisi olla parempi, niin silti minä mieluummin pysyn Paihiassa kuin että lähtisin jonnekin suurkaupunkiin. Sillä kaikesta huolimatta pidän työstäni. Pidän siitä, että asiakkaat tuntevat minut nimeltä, ja minä tunnen myös heidät. Pidän siitä, että työparini saksalainen Jens aina salaa jättää minulle ruokaa piiloon takahuoneen hyllylle. Pidän siitä, että ihmiset nostavat katseensa kallisarvoisista älypuhelimistaan edes hetkeksi, kun ambulanssi kiitää ohi sireenit vinkuen. Pidän siitä, että kohdattaessa saan naapurilta leveän hymyn ja nyökkäyksen, pelkän välttelevän katseen ja murahduksen sijaan. Minä pidän Paihiasta.

Haleja kotiin,

Sunna

Jesus is coming, look busy

Istun tällä hetkellä linja-autossa matkalla kohti Paihiaa jättäen taakseni Aucklandin ja ne seitsemän loistavaa päivää, jotka siellä vietin. Viikko on lyhyt aika, mutta silti kovin paljon on ehtinyt tapahtua, minkä vuoksi ajattelin kertoa kuulumiseni kuvin: 

Kuva 1. Hongkongin lentokentällä Starbucksin kahvia siemailen Aucklandin jatkolentoa odotellen. 

 

Kuva 2. Jo heti ensimmäisenä iltana tavattiin nämä sympaattiset laamakaverit. Minä annoin niille nimeksi Lihku ja Doaivu eli suomeksi Onni ja Toivo. 

Kuva 3. Sushia iltapalaksi Umi sushissa. Tai oikeastaan aikalailla sushia aamupalaksi, välipalaksi, päivälliseksi, illalliseksi ja ilta- ja yöpalaksi, koska se on täällä niin halpaa, 60 senttiä/pala. Kaiken kukkuraksi sushikojuja löytyy miltei joka kulman takaa, mikä johtunee siitä, että noin 10 prosenttia Aucklandin asukkaista on aasialaisia. 

Kuva 4. Matkalla Takapuna beachille. Vitalis on meidän hovikuskina. 

Reipas maanantai: minä ja Taiju kumpikin lähettiin juoksemaan eriteitse, mutta lopulta lenkkipolkumme päätyivätkin sattumalta yhteen kauniissa Albertin puistossa.

Kuva 1. Ainakin yksi Uuteen-Seelantiin liittyvä väite jos toinenkin on kumottu: täällä elämä ei ole kovin kallista, korkeintaan ihmishenki on kallis. Ostin kuvan lenkkarit the Warehouse -nimisestä tavaratalosta ja maksoin niistä vaivaiset 13 euroa (noin). 

Kuva 2. Minä seikkailemassa Aucklandin lähiöissä Katrin ja Taijun kanssa. Lisäksi seurueemme vahvuuteen laskettiin uudet ystävämme Patrick aka the Manly Man ja Vitali aka Sauna-Jorma aka Vitalis. 

Kuva 3. Leppoisa sunnuntai Takapuna beachilla, joka on alle 30 minuutin ajomatkan päässä Aucklandista. Kameralle tallentui kolme apinaa, jotka epäilemättä ovat suomalaista lajiketta, on sen verran kalpeat kintut. Toistaiseksi. 

Kuva 4. Let's blog some shit. Aivan meidän hostellin lähettyvillä oli Typo-niminen kauppa, jossa oli kaikkea ihanaa tilpehööriä. Rahat kuitenkin jäivät lompakkoon lepäämään, koska en osannut valita niistä kaikista ihanuuksista, joten en ostanut mitään. Äiti, nyt voit olla ylpeä!

Kuva 1. Saanko esitellä: Taijun varvassandaalit, at your service. 

Kuva 2. Lenkillä näppäsin kuvan Albertin puiston vierestä. Ei muuten meinannut tulla lenkkeilystä yhtikäs mitään, koska koko ajan piti pysähtyä kuvaamaan maisemia. :-D Huomasin tosin tässä bussissa istuskellessani ja henkeäsalpaavia, ohikiitäviä maisemia katsellessani, että nämä maisemat tallentuvat parhaiten omille verkkokalvoille. Mielelläni istun täällä bussin taaimmaisessa penkkirivissä maisemia pää pyörällä ihaillen: nyt ei haittaa edes se matkapahoinvointi, josta kärsin hyvin usein. 

Kuva 3. Takapuna beachin simpukat. Halusin muistoksi ottaa kuvan etualalla olevasta kotilosta, sillä minulla ei ollut sydäntä ottaa kyseistä simpukkaa mukaani, se kun näytti olevan jo jonkun koti.

Kuva 4. Iloiset reissaajat ensimmäisenä päivänä Aucklandissa. Taustalla ollut 'Keep calm and eat hot dogs' -kyltti, joka oikeastaan oli koko kuvan pääpointti, sitten rajautui ulkopuolelle. 

Lopuksi vielä mainittakoon, että olen totta kai taas tapani mukaan ehtinyt säheltää, mutta tällä kertaa onneksi kyseessä oli 'läheltä piti' -tapaus. Olin nimittäin kirjoittanut ansioluettelooni, että "I'm a enthusiastic introvert", tarkoituksenani oli siis sanoa extrovert. Tarkka oikoluku ennen hakemusten lähetystä kuitenkin pelasti kommellukselta ja todennäköisesti myös työttömäksi jäämiseltä. Vaikka totta se iloinen säteilykin voi olla sisäistä kuten kauneuskin. 

Mutta säheltäminen ja kommellukset jatkukoon, onpahan taas jotakin uutta opittavaa ja kerrottavaa. Eikä myöskään aika käy pitkäksi, kun pidän itseni kiireisenä. Kuten Johnny English -leffan valearkkipiispan tatuointikin sen sanoo: Jesus is coming, look busy. Haleja ja pusuja kotipalkisille, täällä isän kehoituksesta pidetään lippu kädessä ja salkku korkealla!