Jesus is coming, look busy

Istun tällä hetkellä linja-autossa matkalla kohti Paihiaa jättäen taakseni Aucklandin ja ne seitsemän loistavaa päivää, jotka siellä vietin. Viikko on lyhyt aika, mutta silti kovin paljon on ehtinyt tapahtua, minkä vuoksi ajattelin kertoa kuulumiseni kuvin: 

Kuva 1. Hongkongin lentokentällä Starbucksin kahvia siemailen Aucklandin jatkolentoa odotellen. 

 

Kuva 2. Jo heti ensimmäisenä iltana tavattiin nämä sympaattiset laamakaverit. Minä annoin niille nimeksi Lihku ja Doaivu eli suomeksi Onni ja Toivo. 

Kuva 3. Sushia iltapalaksi Umi sushissa. Tai oikeastaan aikalailla sushia aamupalaksi, välipalaksi, päivälliseksi, illalliseksi ja ilta- ja yöpalaksi, koska se on täällä niin halpaa, 60 senttiä/pala. Kaiken kukkuraksi sushikojuja löytyy miltei joka kulman takaa, mikä johtunee siitä, että noin 10 prosenttia Aucklandin asukkaista on aasialaisia. 

Kuva 4. Matkalla Takapuna beachille. Vitalis on meidän hovikuskina. 

Reipas maanantai: minä ja Taiju kumpikin lähettiin juoksemaan eriteitse, mutta lopulta lenkkipolkumme päätyivätkin sattumalta yhteen kauniissa Albertin puistossa.

Kuva 1. Ainakin yksi Uuteen-Seelantiin liittyvä väite jos toinenkin on kumottu: täällä elämä ei ole kovin kallista, korkeintaan ihmishenki on kallis. Ostin kuvan lenkkarit the Warehouse -nimisestä tavaratalosta ja maksoin niistä vaivaiset 13 euroa (noin). 

Kuva 2. Minä seikkailemassa Aucklandin lähiöissä Katrin ja Taijun kanssa. Lisäksi seurueemme vahvuuteen laskettiin uudet ystävämme Patrick aka the Manly Man ja Vitali aka Sauna-Jorma aka Vitalis. 

Kuva 3. Leppoisa sunnuntai Takapuna beachilla, joka on alle 30 minuutin ajomatkan päässä Aucklandista. Kameralle tallentui kolme apinaa, jotka epäilemättä ovat suomalaista lajiketta, on sen verran kalpeat kintut. Toistaiseksi. 

Kuva 4. Let's blog some shit. Aivan meidän hostellin lähettyvillä oli Typo-niminen kauppa, jossa oli kaikkea ihanaa tilpehööriä. Rahat kuitenkin jäivät lompakkoon lepäämään, koska en osannut valita niistä kaikista ihanuuksista, joten en ostanut mitään. Äiti, nyt voit olla ylpeä!

Kuva 1. Saanko esitellä: Taijun varvassandaalit, at your service. 

Kuva 2. Lenkillä näppäsin kuvan Albertin puiston vierestä. Ei muuten meinannut tulla lenkkeilystä yhtikäs mitään, koska koko ajan piti pysähtyä kuvaamaan maisemia. :-D Huomasin tosin tässä bussissa istuskellessani ja henkeäsalpaavia, ohikiitäviä maisemia katsellessani, että nämä maisemat tallentuvat parhaiten omille verkkokalvoille. Mielelläni istun täällä bussin taaimmaisessa penkkirivissä maisemia pää pyörällä ihaillen: nyt ei haittaa edes se matkapahoinvointi, josta kärsin hyvin usein. 

Kuva 3. Takapuna beachin simpukat. Halusin muistoksi ottaa kuvan etualalla olevasta kotilosta, sillä minulla ei ollut sydäntä ottaa kyseistä simpukkaa mukaani, se kun näytti olevan jo jonkun koti.

Kuva 4. Iloiset reissaajat ensimmäisenä päivänä Aucklandissa. Taustalla ollut 'Keep calm and eat hot dogs' -kyltti, joka oikeastaan oli koko kuvan pääpointti, sitten rajautui ulkopuolelle. 

Lopuksi vielä mainittakoon, että olen totta kai taas tapani mukaan ehtinyt säheltää, mutta tällä kertaa onneksi kyseessä oli 'läheltä piti' -tapaus. Olin nimittäin kirjoittanut ansioluettelooni, että "I'm a enthusiastic introvert", tarkoituksenani oli siis sanoa extrovert. Tarkka oikoluku ennen hakemusten lähetystä kuitenkin pelasti kommellukselta ja todennäköisesti myös työttömäksi jäämiseltä. Vaikka totta se iloinen säteilykin voi olla sisäistä kuten kauneuskin. 

Mutta säheltäminen ja kommellukset jatkukoon, onpahan taas jotakin uutta opittavaa ja kerrottavaa. Eikä myöskään aika käy pitkäksi, kun pidän itseni kiireisenä. Kuten Johnny English -leffan valearkkipiispan tatuointikin sen sanoo: Jesus is coming, look busy. Haleja ja pusuja kotipalkisille, täällä isän kehoituksesta pidetään lippu kädessä ja salkku korkealla!

Tiistai on toivoa täynnä

Viikko. Alkaa tulla kuluneeksi tasan viikko siitä, kun Katrin ja Taijun kanssa saavuttiin Uuden-Seelannin kamaralle. Nyt, kuusi päivää ja kuusi hostellissa vietettyä yötä ja noin kahtakymmentä työhakemusta myöhemmin (voisin vaikka vannoa että niitä oli 200), pääsen vihdoin sanomaan että MINULLA ON TÖITÄ! Sain siis työpaikan eräästä hotellista aivan pohjoissaaren pohjoisosassa sijaitsevasta rantakaupungista, Paihiasta, jonka nimestä minulla kyllä lähinnä tulee mieleen a. joko Laihia tai b. joku silmäsairaus. Mutta joka tapauksessa minä kyllä olen paljon mieluummin paihialainen kuin joku nuuka laihialainen. Hyviä puolia tässä on myös se, että Taiju on myös siellä töissä. Plussana se, että työpaikan ohella meille kuuluu myös yöpaikka eli nyt ei ole kuin pakata kimpsut ja kampsut ja ottaa linja-auto alle torstaina.

Sitä onkin kyllä tässä moneen kertaan ehtinyt todeta, että on tämä ihmeellinen maa. Minäkin pölähdin tänne kaikesta aivan pihalla kuin lumiukko, mutta silti alle viikossa olen saanut hommattua ystäviä, pankkitilin, uuden puhelinnumeron ja ird-numeron sekä alle päivässä röitä, kuten Uuno Turhapuro asian sanoisi. En toki väitä, että tämä kaikki on sujunut kuin tanssi. Tänäänkin suoraan herättyäni aloin lähetellä työhakemuksia, missä vierähtikin keveät viisi tuntia. Jos meiän huoneessa olisi ikkuna niin olisin varmaan hypännyt siitä. Mökkihöperyys ja orastava Jack Nicholson -bipolaarisuus alkoivat jo liipata melko läheltä, sillä hain töitä IHAN kaikkialta: viinitiloilta, maitofarmeilta, hotelleista ja ravintoloista, jopa kukkienpoiminnasta (jep, sanokaapa muuta/älkää muuta sanoko) ja toimistoista. 

CV:tä ja työhakemuksia rustatessa en käyttänyt näitä kirjoja lähteinäni. Vaikka ois kyllä tehny mieli.

Vaivannäkö kannatti, sain kaksi työhaastattelukutsua ja jopa työpaikan. Toinen työhaastatteluista olisi ollut jonkin sortin markkinointihommia  varten Aucklandissa ja toinen taas Mermaid -nimiseen (äiti, älä pyörry) adult entertainment baariin Wellingtonissa. Ei hätää, kyse olisi ollut ihan kyypparihommista ja vieläpä hyväpalkkaisesta sellaisesta. :-D Vaikka olisin kuinka persaukinen niin minähän en miksikään kurtisaani-ilolintu-ragtime dolliksi ala jo pelkästään sen takia, etten pahempaa klisettä keksi. Ja koska näyttäisin muutenkin varmaan ihan tältä: http://m.youtube.com/watch?v=49EoV50oba0&desktop_uri=%2Fwatch%3Fv%3D49EoV50oba0. 

Työnkuva meille selviääkin sitten viimeistään paikanpäällä jahka ollaan irtauduttu tästä kommuunielämästä Aucklandissa. Toivottavasti se hotelli on kuitenkin vähän eloisampi kuin Stephen Kingin novellin Overlook-hotelli, ettei meiän reissu vahingossakaan pääse poikimaan Hohdolle jatko-osaa. Vaikka Peter Jackson varmasti tekisikin siitä loistavan kiwi-version, joka tahkoisi miljoonia. Sitä en epäile. 

Sen sijaan että oltais jääty tuleen makaamaan niin päätettiinkiin lähteä rannalle makaamaan. 

The eagle has landed

"Jos otan vielä yhdenkin askeleen, olen kauempana kotoa kuin koskaan". Kutakuinkin näin kuuluu yksi Sean Astinin esittämän Samvais Gamgin repliikeistä Taru Sormusten Herrasta -trilogian ensimmäisessä osassa. Neljä vuorokautta sitten kävin itsekin läpi samanlaisia ajatuksia Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun kannoin 75-litraista rinkkaani lähtöselvitystiskille mukanani kaksi kaveria, Taiju ja Katri, ja kädessäni meno-paluulippu Uuteen-Seelantiin, paluupäivämääränä ensi vuoden juhannus.

Nyt sitten olenkin kerta heitolla vaihtanut Suomen syysmaiseman vilkkaaseen ja keväiseen Aucklandiin, joka on noin 405 000 hengen asuttama rannikkokaupunki Uuden-Seelannin pohjoissaarella. Tämänhetkinen olinpaikkani sijaitsee Aucklandin reppureissaajien keskuksessa, BASE-hostellissa, jossa jaan metallisilla kerrossängyillä varustetun dorm-huoneen Katrin ja viiden muun reppureissaajan kanssa. Taiju on ainakin vielä toistaiseksi eri huoneessa, koska kaikki huoneet ovat täyteen buukattuja perjantaina esiintyvän Beyoncén vuoksi. On ollut hauska huomata kuinka samanhenkisiä, mutta silti täysin erilaisia ihmisiä täällä punkkaa. Esimerkiksi minun ja Katrin huoneessa asuu tällä hetkellä kanadalainen reissaajatyttö, omissa oloissaan viihtyvä belgialainen, kaksi englantilaista pukumiestä, jotka työskentelevät energiayhtiössä, ja hieman (paljon) kaheli kiwi-baarimikko-koomikko. Tosin minun ja muiden huonetovereiden mielestä jälkimmäistä hän on korkeintaan osa-aikaisesti... Erilaisuudesta huolimatta kaikki tulevat hyvin juttuun. 

Vaikka olemmekin maassa vasta toista päivää, tuntuu, että sopeutuminen on lähtenyt hyvin käyntiin eikä kulttuurishokista ole vielä tiedon häivääkään. Ihmisten jatkuva yställisyys ja avuliaisuus jaksavat kerta toisensa jälkeen hämmästyttää, enkä pidä sitä yhtään pahana. Esimerkkinä mainittakoon uusi tuttavuus, Children of Bodomia fanittava israelilainen Idan, kehen tutustuin tyttöjen kanssa hostellin yhteisissä oleskelutiloissa, huojuvan tornin merkeissä. Idan sanoi voivansa järjestää meille kaikille kolmelle töitä farmilta ja hän myös näytti meille kaupungin edullisimmat kaupat. Lisäksi hän myös auttoi minua ja tyttöjä avaamaan ne paljon puhutut ulkomaalaiset pankkitilit ja postittamaan hakemukset ird-numeroa varten. Tälläisina hetkinä sitä oikein tajuaa, miksi tuolla bisnesmaailmassa ja muuallakin keuhkotaan verkostoitumisen tärkeydestä.

Täällä BASE-hostellissa suurin osa ihmisistä on ulkomailta tulleita, etsimässä töitä ja hakoteillä - kuten minä, Katri ja Taiju, mikä oikeastaan luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja solidaarisuutta. Kukaan ei tiedä elämästään seuraavaa paria päivää pitemmälle, mutta sillä verukkeella onkin helpompi lähestyä muita. Meillä ei ole sunnuntain jälkeen tiedossa yöpaikkaa ja työtkin on vielä saamatta, mutta pitää vain luottaa, että asiat järjestyvät omalla painollaan. 

Mutta sen minä ainakin tiiän, että lähen nyt nukkumaan pois tätä jäätävää jet lagia, joka ironista kyllä tuli siitä, koska nukuin kaikilla lennoilla niin hyvin, että viime yönä sitten ei sitten uni tullut miltei ollenkaan. Eli kauniita unia ja näkemisiin, vaikkei nähtäiskään ku nahkurin orrella paripuolisaappaina!